It's all a part of me

Päivityksiä on tullut pyöreät nolla, koska olen yrittänyt viime päivät setviä ajatuksiani ja hyväksyä itseäni sellaisena, jota oikeasti taidankin olla. Tämä mysteerinen kohde, johon mieleni on pureutunut ehkä jopa enemmän kuin on hyväksi havaittua, on nimeltään anorektikon anorektinen elämä. Minä, anorektikko? Ainakin pari päivää sitten luulin niin. Minähän vain laihdutin ylimääräisiä kilojani poissa, enhän minä nyt sentään sellainen olisi...

Joidenkin asioiden myöntäminen vie paljon aikaa, mutta joskus, kun käyttää paljon aikaa pureutuakseen tiettyyn asiaan, löytää sellaisia puolia joita ei lyhyellä aikavälillä olisi huomannut. Saatan ehkä olla sairas, mitä nimitystä en mielelläni asiasta käytä, mutta olen myös laittanut merkille, että olen muuttunut sosiaalisemmaksi. Vastoin kuin yleisiä luuloja, on minun kohdallani pyörähtänyt jumittunut kuvio ympäri. Osittainen syy on, että siten voin välttää ylimääräisiä ruokamääriä, mutta ennen kaikkea, olen erilaisia sieluntuotoksia lukiessani huomioinut, kuinka suurin osa kaipaa kupsahtanutta elämäänsä sosiaaliselta puolelta. Ja kaikkein vähiten haluan ajautua siihen. Täytyy muistaa, että tämä on vain tavoite. Ei elämäntyö, jonka parissa jokainen hetki kuuluisi viettää. Siispä kehotankin teitä, kaikista epäluuloistanne huolimatta ottamaan luurin kauniiseen käteenne ja pirauttamaan sille kamulle, joka jo viime viikolla kyseli kuulumisiasi. Koettakaa häätää perhoset vatsastanne, sillä jos nyt ette korjaa ystävyyssuhteitanne, niin milloin sitten?

Vaikka hypinkin kahden asian väliltä, enkä siirtynyt sulavasti aiheesta toiseen, niin esitän vielä pointtini. Olen hyväksynyt asian, olen se A:lla alkava, valtaväestön inhokki, ylipainoisten mollattava, mutta ennen kaikkea; minä itse. Muuttaako se luonnettani? Ei. Muuttaako se suhtautumistani asioihin? Ei. Tulenko moraalittomaksi, jos ajattelen edes hetken itseäni, ja otan valtaa asioihini? Ei.

Ps. I love you! ♥